Teen selvitystä laitokseltamme valmistuneiden työllistymisestä, ja kyselylomakkeiden lukeminen herättää paljon ajatuksia. Vastauksien joukko toki painottuu työllistyneisiin, sillä työttömät harvemmin vastaavat tällaisiin kyselyihin, mutta joukossa on pari työtöntä työnhakijaakin. Enimmäkseen kuitenkin olen saanut lukea laajasti eri aloille työllistyneiden vastauksia ja kommentteja koulutuksen ja työelämän suhteisiin liittyen. Nämä asiat ovat paljon myös omissa ajatuksissa, joten kyselyvastausten lukeminen on hyvin mielenkiintoista. Ja kannustavaa myös, sillä huomasin ajattelevani yliopiston ulkopuolista maailmaa pitkästä aikaa valoisammin mahdollisena työllistäjänä - haaveenihan on ollut akateeminen ura. Yliopisto on kuitenkin aika kapea osa maailmaa, ja on ollut iloista nähdä, miten monipuolisesti historian ja kulttuurientutkijat voivat työllistyä, kunhan työpaikka ensin löytyy. Se etsiminen on se vaikea osuus.

Tämä mahdollisten työpaikkojen monipuolisuus on ollutkin sitten lohtuni eilisestä iltapäivästä asti. Sain ohjaaja nro 2:lta palautetta huhtikuussa kirjoittamastani seminaaripaperista, jossa esittelin tähän asti kokoamiani tavoitteita, suunnitelmia ja muita väitöskirjaan liittyviä asioita. Se olikin sitten aikamoinen sähköposti. En ole pystynyt lukemaan sitä sen ensimmäisen kerran jälkeen, niin täynnä asiaa se oli. Raskasta asiaa, raskasta luettavaa. Hampurilaismenetelmä palautteen annossa ei tällä kertaa ollut käytössä, sillä paperistani (eli väitöskirjasuunnitelmastani) ei mainittu mitään hyvää. Eniten kuitenkin ihmetyttää ja harmittaa se, että hän kommentoi ja suorastaan kielsi sellaisia asioita, joista olen itse ollut eniten innoissani. Ja tutkimusetiikkaosuudestakin olemme eri mieltä. En voi ymmärtää, en millään.

Tunnen itseni tyhmäksi monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että olen niin hidas, että ohjaajani pitää sanoa minulle perusasioita kun en ilmeisesti itse niitä ole ymmärtänyt. Toiseksi: en taaskaan ymmärtänyt osaa palautteesta lainkaan - asiat vain ovat liian vaikeita (lue: minun ehkä kuitenkin pitäisi pysyä maisteritasolla, kun en ymmärrä edes saamaani palautetta - tuttu tunne!).

Kaiken tämän syvän tyhmyyden lisäksi tunnen itseni idiootiksi kun edes mainitsen periksi antamisen ja luovuttamisen. Niin monta kertaa olen kannustanut toisia ja vakuuttanut, ettei yhteen palautteeseen pidä jumiutua, ja nyt kuitenkin olen itse heittämässä pyyhettä kehään - itkusta märkää pyyhettä, kylläkin, mutta yhtä kaikki mieli tekisi antaa periksi jälleen ja etsiä jotain oikeita töitä oikeasta maailmasta. Tunnen tyhmyyttä myös siitä, että nöyryytän itseäni tavoittelemalla jotain, johon en pysty.

Mutta ennen kuin tuhahdatte uusimmalle masennuskohtaukselle tai riennätte kommentoimaan päätänne puistaen, niin muistutan, että minulla on apurahaa tämän vuoden loppuun asti. En siis ole juuri nyt lähdössä yhtään minnekään, vaan jatkan sitä mitä teen.

Elokuuhun mennessä olen toivottavasti pystynyt lukemaan eilisen postin uudelleen monta kertaa, sillä aion mennä juttelemaan tämän ohjaaja nro 2:n kanssa ja kysyä, mitä hän oikein tarkoitti. Samalla, jos vain osaan, minulla on mahdollisuus perustella omat ratkaisuni, jotka hän torjui - perusteluistahan akateemisessa tutkimuksessa on kyse. Jos voin perustella omat valintani, ei hänellä ole niihin nokan kopauttamista. Sitä ennen aion jutella myös pääohjaajani kanssa. Mutta juuri nyt, kun itkettää ihan tosi paljon, tuntuu lohduttavalta tietää, että tämän paikan ulkopuolelta voi löytää kiinnostavaa työtä, jos vain haluaa.