Minä rakastan sitä tunnetta, kun kirja vie mukanaan. Se on yhtä aikaa hirveä ja hurmaava, kauhea ja kaunis, parasta ja pahinta. Kun tuntuu, että pulssi kiihtyy ja rauhoittuu kirjan tapahtumien tahdissa ja välillä hengittäminenkin unohtuu. Välillä nauran ääneen ja - kyllä - tämänkin kirjan aikana valui kyyneliä poskille. Se tunteiden myrsky, mihin hyvin kirjoitettu kirja minut heittää, on ihanaa. En antaisi sitä pois, en mistään rahasta, kykyä nauttia mielikuvituksesta ja fantasiasta.

Musta torni on seitsemänosainen sarja, joka on sekoitus scifiä ja fantasiaa ja kai jollain tavalla kauhuakin. Stephen Kingiä pidetään tusinatahdilla kirjoja suoltavana kauhukirjatehtailijana, mutta Musta torni on jotain muuta. Se on hänen hyvin pitkäaikainen projektinsa, johon hän on upottanut enemmän itseään kuin mihinkään muihin kirjoihinsa. En ole lukenut Kingin kauhukirjoja siitä yksinkertaisesta syystä, etten pidä kauhusta sillä pelkään liikaa, eläydyn liikaa (jännitys on eri asia, varsinkin kun se tapahtuu toisessa todellisuudessa). Lukemattomuuteni vuoksi en voi sanoa hänen kauhukirjojaan roskaksi, mutta sellainen mielikuva minulle on tullut muualta kuulemistani kommenteista. Ehkä minun pitäisi lukea niitä kirjoja itsekin, sillä en voi ymmärtää, miten Mustan tornin, Lohikäärmeen silmien tai pienoisromaani Rita Hayworth - avain pakoon kaltaisten teosten luoja voi samaan aikaan kirjoittaa jotain, joka luokitellaan roskaksi. Ja miksi näin hyvän science fictionin kirjoittaja ylipäätään hukkaa lahjojaan kauhukirjoihin?

Erään selityksen antoi Kingin Kirjoittamisesta, jonka luin aiemmin. Siinä hän kertoi, että hän yksinkertaisesti rakastaa kauhua, scifiä ja kaikenlaisia outouksia ja jännitystä. Siksi hän kirjoittaa niistä. Ihan hyvä selitys minusta. Sitäpaitsi kauhukirjallisuus ei aina ole kovin kaukana scifistä, luulen ma.

Mutta kuten sanoin, rakastan vatsanpohjaa käpristävää tunnetta, kun kirja on todella vienyt ajatukset. Sen teki Callan sudet, Mustan tornin viides osa, ja sen tekee luultavasti myös seuraava osa sarjaa.