Kesä lähestyy, joten ongelmat kesätyöpaikkaani liittyen alkavat muuttua konkreettisiksi. Kysyin tänään tulevalta esimieheltäni, onko kimppakyytiin mitään mahdollisuuksia. Hänen arvionsa oli, ettei onnistu: Turusta Sarkaan kulkee vain yksi työntekijä, ja hänen työaikansa on eri kuin minun. Koska junalla ja bussilla kulkeminen on hyvin vaikeaa aikataulujen ja etäisyyksien vuoksi, on ainoa todellinen mahdollisuuteni siis hankkia kesäauto. (Todellinen siksi, että epätodellisia mahdollisuuksia toki löytyy: lentävä matto, hevosrattaat tai vaikkapa se, mitä työhaastattelussa sanoin, että vaikka konttaan sinne.)

Olen köyhä, sehän on selvä. Rahat johonkin autonrutkuun joudun nostamaan säästötililtäni, mikä ei ole hyvä asia, mutta ilmeisen välttämätöntä. Onneksi kohtalaisen kaaran saa jo alle tuhannella eurolla. Sitten siihen tarvitsee hankkia vakuutusta ja muuta, joista minulla ei ole hajuakaan. Suurempi ongelma ovat kuitenkin jatkuvat bensakulut. Työmatka-ajoa tulee yhteensä 120 kilometriä päivässä, joten kuluja kyllä kertyy. Palkkani hukkuu siihen autoon. Toivottavasti saan sen myytyä syksyllä niin, että saan edes osan säästötililtä nostamistani rahoista takaisin.

Ja sitten se hankinta. En ymmärrä autoista mitään. Jos menen yksin kauppaan, tulen huijatuksi aivan takuuvarmasti. Onneksi muistin, että serkkuni ovat alan ihmisiä. Ehkäpä he auttavat minua hankkimaan auton! Tulevat mukaan ostoksille tai jopa välittävät auton minulle. (Erään serkkuni mies puuhaa työkseen autojen parissa, ehkäpä..?)

Asia siis varmasti järjestyy. Olen vastahakoinen ympäristöseurausten (en haluaisi ryhtyä yksityisautoilijaksi!) lisäksi vain yhdestä syystä: tiedän, että isäni on tätä vastaan. Viime aikoina välimme ovat olleet hiukan, köh, tulehtuneet (valmistumiseni toimi antibioottikuurina), ja ajatus uudesta erimielisyydestä on ahdistava. Konflikti tästä on kuitenkin tulossa, uskoo pessimistinen minä. Huokaus.