Juttelin tänä aamuna puhelimessa vähän alle 6-vuotiaan pikkutyttösen kanssa. Hän oli huolissaan, että mahdammeko ehtiä nähdä ensi viikonloppuna, kun tulen Turkuun, kun hän menee isänsä luokse perjantaina. Sovittiin, että tulen jo torstai-iltana, että ehditään nähdä ja hän sitten voi esitellä joulupukilta saamansa uudet lelut.

- Ja mun huoneessakin on ihan uutta!
- Ai, mitäs siellä on tehty?
- No, näet sitten! [Vinkeällä äänellä...]

Lapsikin osaa jo valmistella yllätystä. Tosin olen kyllä kuullut huoneen järjestyksen vaihtumisesta hänen äidiltään, mutta pitäähän lapsen saada kertoa ja esitellä uutuudet itse. Äitinsä on yksi läheisimpiä ihmisiäni. Tämä pieni perhe on henkireikäni ja minulle hyvin rakas. Heitä olen ehkä eniten ikävöinyt Turusta muutettuani, ja heidän kanssaan pidän myös eniten yhteyttä, vaikka Turkuun jäikin kokonainen lauma ihania ystäviä.



Se puhelu kyllä muutti tavallisen harmaan lauantaiaamun huomattavan paljon kirkkaammaksi. Apu-keijuni teki sen taas!