Nyt alkoi jo vähän ahdistamaan. Tämä on kolmas lauantai-ilta peräkkäin, jonka vietän soluhuoneessani yksin puuhastellen niitä näitä. Perjantait ei ole olleet sen kehuttavampia. Alan tuntea itseni erakoituneeksi, sosiaalisesti vammautuneeksi vanhaksipiiaksi tai sitten ihmiseksi, jolla ei vain ole ketään. Kauhukuvia minulle kaikki. Onneksi mikään niistä ei pidä paikkaansa, vaan tämä viimeaikainen yksinäisyyteen kietoutuminen on vain jokin vaihe - luulisin. Kuitenkin janoan sosiaalista seuraa ja viihdyn useimmiten ihmisten kanssa. Aikaisemmin oli niin, että kaksi päivää kotona (siis viikonloppu) ja aloin hakata seiniä, kun en kestänyt puhumattomana.

Tammikuun passiivisuudelle on ihan järkeviä perusteita: olen ollut niin graduni maailmassa ja siitä väsynyt, etten usko olevani kovin hyvää seuraa iltariennoissa. Lisäksi yritän epätoivon vimmalla säästää rahaa ensi viikonlopun Turun reissua ja helmikuun Helsingin-lomaani varten. Järkevät perustelut eivät kuitenkaan ole niin kovin järkeviä silloin, kun alan tuntea itseni naurettavaksi.

Mutta enköhän minä tästä tunteesta pääse. Käyn suihkussa, laitan puhtaan pyjaman päälle ja katson jotain hyvää dvd:ltä: Narniaa vaikka, tai Gilmoren tyttöjä, tai Raidia. Ja voi, Näkymätön Elina on odottanut uusintakierrosta jo vaikka kuinka kauan! Teen mukillisen teetä tai kuumaa kaakaota, lämpimän voileivän ja käperryn viltin alle. Ja kun tulee väsy, saan pujottautua aamulla vaihtamiini puhtaisiin lakanoihin. Puhtaiden, silitettyjen lakanoiden tuntu iholla on yksi suosikkikosketuksistani. Ei, en minä tätä iltaa sittenkään vaihtaisi savuiseen, meluisaan baariin.