Vedin tänään töissä ensimmäistä kertaa lastenkierroksen. Voi toivottavasti minun ei ihan heti tarvitse tehdä sitä uudestaan, oli nimittäin sen verran kamalaa.

Tunsin itseni juuri sellaiseksi ärsyttäväksi tekoääniseksi museotädiksi, joita inhoan. Normaalit opaskierrokseni eivät yleensä meinaa mahtua tuntiin, mutta lastenkierrosta en meinannut saada kestämään niin kauaa. En tiennyt, mitä puhua lapsille! Yleensä minua ei opastuskierroksilla meinaa saada pysähtymään, mutta nyt meinasi tulla hiki, kun aikaa oli vielä jäljellä ja juttu alkoi loppua.

Huomasin puhuvani teennäisellä, opettavaisella äänellä, hitaasti ja yksinkertaisesti  ääntäen, että varmasti kaikki tajuaisivat... Ei ihme, että lapset eivät jaksaneet koko aikaa keskittyä, vaan pelmahtelivat ympäriinsä aina välillä, palaten sitten taas hetken päästä oppaan luokse.

Tunsin itseni äärimmäisen epäonnistuneeksi oppaaksi, kun tunti viimein oli täynnä ja pääsin joten kuten kierroksen loppuun. Ehdottomasti pahin epäonnistumisen kokemus tänä kesänä. Onneksi eräs työkavereistani pitää erityisesti nimenomaan lastenkierrosten opastamisesta, niin etten varmaankaan joudu kovin montaa kertaa enää tänä kesänä tuota tekemään. Elokuussa tulevat koululaiset, sitä odotellessa sitten... Voi apua.