Runomuotoinen romaani ei ole helppo tyylivalinta. Bernardine Evaristo tekee sen kuitenkin hienosti ja tyylikkäästi sekoittaen romaanissaan ihan kaiken: niin proosan, viitteet kirjallisuudenhistoriaan, erilaiset kielet kuin 200-luvun Londoniuminkin. Kirja vilisee anakronismeja, mutta hilpeitä sellaisia. Keisarilla voi olla Armanin tooga, ravintolassa voidaan toki soittaa jazzia ja nyky-Lontoon kaupunginosat voivat hyvin olla osa antiikin ajan maisemaa.

Keisarin kullanmurun juoni ei kantaisi sellaisenaan: köyhästä mustasta tytöstä Zuleikasta tulee rikkaan patriisin vaimo 11-vuotiaana. Se ei tietty ole reilua, varsinkin kun aviomies on aina poissa (mikä on myös hyvä asia) ja pitää tyttövaimoaan vankina kuin lintua häkissä. Zuleika on kuitenkin huomiota herättävän kaunis, ja saa kokea rakkauttakin (tässä rakkaus on lähes kokonaan sama asia kuin seksi), kun keisari Severus Septimus tulee vierailemaan Londoniumissa. Juoni ei ole persoonallinen, mutta Evariston tapa kirjoittaa rytmikästä, kaksisäkeistä runomuotoista proosaa tekee kirjasta mieleenpainuvan. Värikäs kieli ja rytinällä päälle tulvivat viittaukset eri suuntiin pitävät lukijaa hereillä ja hyvällä tuulella.

Kirja ei ole vaikea, vaan yllättäväkin helppolukuinen. Itse luin sitä hitaasti lähinnä siksi, että jäin nautiskelemaan rytmistä ja ilmaisuista, joten palasin aina välillä taakse päin ja säästelin kirjaa lukemalla vain vähän joka ilta, ettei se loppuisi liian pian. Tältä minusta antiikin kuvauksen tulee maistua: värikkäältä keitokselta oikeaa elämää, ei marmoripatsaita ja juonittelevia ylimyksiä, vaan oikeaa kadun elämää, joka ei välttämättä ihan joka suhteessa ole erilaista kuin nykyään.

Minä en osaa kuvailla tätä oikein. Lisää esimerkiksi Helsingin sanomista ja Sanna Nyqvistin arvostelusta.

Terveiset siskolleni: hyvä vinkki!