Lienenkö ylikuunnellut äänikirjoja kesän ajan ja kuluttanut keskittymiskykyni marsun tasolle, tai ehkä Carpelan ei vain sovi äänikirjaksi. Oli syy mikä tahansa, niin tämä äänikirja jäi kesken. Kuuntelen vähän matkaa toista kasettia, kunnes hermostuin niin pahasti, että vaihdon radio Extremen taas kuuluviin. Sen jälkeen en lainannut uutta äänikirjaa, vaan olen pysynyt loppukesän musiikkilinjalla.

Benjamin on lyhyistä luvuista koostuva kirja, joka kulkee monessa eri aikatasossa ja pohtii ihmistä ja ihmisyyttä. Se on juuri niin kuin Bo Carpelanin muutkin kirjat: rauhallinen ja täynnä merkityksiä. Kirja, jota lukiessa pitää pitää taukoja ja palata taaksepäin niissä kohdin, joissa kirjan ajatus jää kaihertamaan. Erityisesti lukujen lopussa olisi pitänyt saada vetää henkeä, mutta äänikirja oli editoitu niin tiiviiksi, ettei taukoja ollut. Ja kuitenkin äänikirjan kanssa on vaikeampi pysähtyä, vaikka radiossakin on se pause-nappi. Ilman taukoja äänikirja oli aivan liian epäselvä, aivan liian monimutkainen ja liian hankala. Väsyin siihen, jätin sikseen. Voisin ehkä kuitenkin lukea Benjaminin joskus kirjana. Mutta ei näin.

Ilmeisesti äänikirjaksi sopivat paremmin niin sanotut helpot kirjat, kuten juuri kuuntelemani Laila Hietamiehet tai vaikka Kaari Utriot. Niissä ei paljoa tarvitse itse ajatella, sen kun kuuntelee vain.