Monen epätoivoisen ja surullisen itkuhetken jälkeen päivä kuitenkin päättyi hienosti Jane Eyren ja hyvien ystävien parissa.
Kokoonnuimme Hannelen luo silittämään (minä! jipii!) ja ripustamaan uudet verhot asuntoon. Mukana myös Anna ja Kreeta. Hannele tarjosi mokkapaloja ja teetä, ja kun verhot olivat valmiit ja ihailtu tarpeeksi, käänsimme television kohti ruokapöytää ja hiljennyimme Kotiopettajattaren romaanin kolmanteen osaan.
Yllätyksekseni olin seurueen ainoa, jolle tarina oli tuttu ennestään. Tytöt kyselivät jonkin verran ja minä koetin olla spoilaamatta, yritin väistellä kysymyksiä ja hämätä, mutta tuskinpa onnistuin kovin hyvin. Sitä paitsi tornin salaisuus, mikä kaihersi tyttöjen mieltä eniten, paljastui tänään, joten paras jännitys ikään kuin meni jo. Sovimme, että ensi viikolla katsotaan yhdessä myös vimppa jakso. Silloin mukana ehkäpä muitakin, jopa miespuolisia, mutta ei se mitään. Pitäähän Jane Eyren tarina nähdä loppuun!
Minun teki koko ajan mieli analysoida sarjaa ja pohtia kuvien ja värien ja tunnelmien vaikutusta, mutta koetin edes osan aikaa pitää suuni kiinni ja keskittyä katsomiseen. Pahoin pelkään, että silti onnistuin kalkattamaan osan aikaa niin, että häiritsin toisia. :)
Ja missähän iässä minä alan puhua ystävistäni jollain muulla ilmaisulla kuin "tytöt"? Inhoan sitä, jos minua tytötellään, mutta tietyissä tilanteissa se varmaankin on ihan sopivaa. Niin kuin nyt: tyttöporukkahan me ollaan, oli ikää miten paljon tahansa.
