Olen lykännyt ja lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista, kun en tiedä mitä sanoa. Alice Walkerin hieno teos Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982) puhutteli minua, mutta en oikein osannut vastata sille. Kirjaan tuntuu olevan vaikea reagoida. Ehkä pitäisi nähdä myös Steven Spielbergin siitä tekemä elokuva.

Kirja kertoo mustasta naisesta, Celiesta, sekä hänen siskostaan Nettiesta. Kirja muodostuu siskosten toisilleen kirjoittamista kirjeistä, joihin sisältyy myös tarinan tragiikka, sillä kirjeet eivät tavoita vastaanottajiaan. Jos tavoittavat, niin liian myöhään.

Celien elämä on synkkää. Hänen isänsä käyttää häntä hyväkseen, hänet naitetaan julmalle Isännälle ja erotetaan siskostaan. Myös Celien läheisillä menee välillä melkoisen huonosti räikeän rotuerottelun Georgiassa, mihin romaani sijoittuu. Kuitenkin kirjassa on valoa, ja loppua kohti minun teki mieli itkeä myötätunnon sijasta ihan silkasta ilosta, kun Celie kirjoittaa olevansa onnellinen. Välillä en meinannut jaksaa uskoa, että mikään tässä kirjassa voisi olla onnellista, niin syvässä synkkyydessä se välillä ui. Kirjan teksti sinällään ei siis ole synkkää, mutta Celien elämä ei ole erityisen kadehdittavaa. Kirja kuvaa rotusortoa, epätoivoa, värikylläistä onnea, vihaa, naisten välistä rakkautta ja bluesmusiikkia.

Tämä kirja on palanut mieleen monta kertaa senkin jälkeen, kun suljin sen.