Vuosi sitten olin auttamassa äitiäni, kun luhtiaittaan rakennettiin täkänä-näyttely. Tämän kesän pienoisnäyttelyn teemaksi äiti oli kehittänyt vanhat kirjat, mikä tietysti innosti minua - varsinkin kun äiti varsin kauniisti pyysi minua auttamaan näyttelyn kokoamisessa jo hyvissä ajoin talvella.

Mielellänihän minä autoin, ei siinä mitään. Silti kulunut viikonloppu on varmaan pisin maalla viettämäni pitkään aikaan. Murrosikäni, itsepäisyyteni, tapani lipsautella mitä sylki suuhun tuo ja kaikki muut huonot ominaisuuteni pulppusivat pintaan hukuttaen alleen kärsivällisen aikuisen, jollainen haluaisin olla. Sen siitä saa, kun alkaa rakentaa näyttelyä äitinsä kanssa.

- Ei äiti, ei niitä kaikkia voi sinne ottaa. Ei ne mahdu, ne menettävät merkityksensä jos niitä on liikaa. Parempi vähemmän ja syvemmillä tarinoilla kuin paljon ilman merkityksiä.
- Ehdottomasti tehdään niin kuin sinä haluat. Mutta miten olisi, jos sinne laittais sitä ja tätä ja tuota. Ja otithan jo tämän ja sen ja tuon?

Äitini antoi minulle vapaat kädet sidottuina. Meidän näkemyksemme näyttelyn tavoitteista ja tarkoituksista sekä toteutuksesta erosivat kuin kesä ja talvi. Minun oli annettava periksi, sillä näyttely oli äitini (tai oikeastaan äidin naisjärjestön) ja hänen vieraitaanhan sinne tulee. Totta kai hän tietää paremmin, millainen näyttely kohdeyleisöön uppoaa. Mutta kyllä otti sisun päälle! Olen aivan liian itsepäinen... Ja sen takia olinkin sitten pahalla tuulella koko viikonlopun. 

Itkin, nauroin, raivosin, huusin, piikittelin, leikin marttyyria. Käyttäydyin kuin typerä lapsi. Onneksi tajusin myös pyytää anteeksi äidiltä sunnuntai-iltana.

Eikä siitä näyttelystä niin paha tullut. Edelleenkään se ei ole sellainen kuin olisin halunnut, mutta toisaalta tuolla toteutusaikataululla (siis minähän aloitin homman vasta lauantaina, vaikka näyttelystä on ollut puhetta jo kuukausien ajan) äitini tavoitteet olivat varmasti realistisemmat. Ja nyt jo hän esittelee näyttelyä vierailleen ylpeänä ja onnellisena, ja vieraat ovat varmasti tyytyväisempiä tuohon näyttelyyn kuin minun versiooni. Näin ehkä on kuitenkin parasta.

Mutta silti kiukuttaa. Ehdin jo sanoa, että ensi kesän näyttelynsä äiti saa koota itse, mutta tiedän varsin hyvin olevani auttamassa taas vuoden kuluttua. Kuinka voisin kieltäytyä, kun äiti pyytää apua? Jospa seuraavalla kerralla vain varaudun paremmilla hermoilla.