Tämän halusin kovasti nähdä. Niin sanottu retro-muumi, siis "vanhanaikainen" huopa-animaatio, joka perustuu 1970-1980-luvuilla Puolassa ja Itävallassa tehtyyn tv-sarjaan. Sarjan kuvat on restauroitu valkokangaselokuvaa varten, ja suomalainen ääniraita on lisätty myös.

Muumi ja Vaarallinen juhannus oli hyvä elokuva. Hyvin tehty huopa-animaatio oli hauskaa katsottavaa nykyisten animaatioiden aivan toisenlaisen kuvan rinnalla. Värit hehkuivat Muumilaaksossa ja tarina oli melko uskollinen kirjalle - Tove Jansson oli ollut aikanaan mukana tv-sarjan suunnittelussa.

Värien ja animaation loistosta huolimatta huomasin pyöriväni leffateatterin tuolissa jaksamatta oikein keskittyä. Elokuva oli hyvä, mutta se on selvästi tehty lapsille. Vaarallinen juhannus on ihana, ihana kirja, mutta siinä missä aikuinen voi lukea Muumikirjoja ja löytää niistä uusia tasoja joka kerta, on elokuva selkeämmin lasten kamaa. Aivan kuin japanilaisissa piirretyissäkin, juoni kulkee elokuvassa eteenpäin hitaasti ja tapahtumien tasoon tyytyen, eikä tarinalle oikein pääse syntymään syvyyttä. Niin sen kai kuuluu mennäkin, mutta tietenkin odotin enemmän.

Tapahtumia tässä tietysti riittääkin, tulivuorenpurkaus ja tulva, teatterin löytyminen, Muumipeikon ja Niiskuneidin eksyminen muusta perheestä ja Vilijonkan juhannus. Parasta Vaarallisessa juhannuksessa on minusta aina ollut Nuuskamuikkusen hahmon syveneminen. Hänen vihansa kieltokylttejä ja korkeita aitoja kohtaan saa konkreettisen muodon, kun Nuuskamuikkunen vähän säikyttelee puistovahtia. Nuuskamuikkusen selviytyminen lapsilauman isähahmona lyhyen aikaa on myös hersyvää luettavaa - katsottuna taas vähän pliisumpaa.

Yksityiskohtien kauneutta: leffalipussani luki Muumi ja vaarallinen juha. Eräälle pikkupojan kanssa elokuviin tulleelle äidille totesin, että toivottavasti juha ei ole kovin vaarallinen, vaikka lipussa niin sanotaan. Äiti ei tainnut oikein tajuta, miksi juttu oli minusta hassu. Huumorintajuni taitaa olla vähän huono.