Palasin joululomalta. Toisien sanoen siis siirryin vanhempieni luota takaisin omaan luukkuuni. Edeltänyttä ajanjaksoa voi kai sanoa joululomaksi, vaikka pidinkin varsinaista lomaa vain muutaman päivän. Mutta oli se toisaalta hyvinkin hyvää aikaa: olin siskoni kanssa enemmän kuin tarpeeksi, ehkä liikaakin (tai ei se ehkä ole mahdollista) ja vietin aikaa äidin ja isän luona, tapasin sukulaisia ja muuta sellaista lomaan kuuluvaa. Kaksi viikkoa olin poissa, ja ajoittain ne olivat kyllä pitkiä päiviä, sillä hermot meni. Ilmeisesti se on edelleen jatkuva murrosikäni, joka kiukkua nostatti, tai sitten ihmisillä vain on vaikeuksia jaksaa vanhempiaan. En jaksa uskoa, että olisin ainoa, jolla yhä vieläkin on välillä todella huono omatunto, kun tuli huudettua niin rumasti äidilleen... Ja olen kuitenkin 25 v. Isälle en kiukkua, kärisen vain itsekseni kun ärsyttää. Ei sekään varmaan ole kovin kypsää.

Siskoni kanssa sen sijaan pääsee välillä vähän huutamaankin. Ihan naurettavan lapsellisista asioista me riidellään vieläkin, aikuiset naiset. Eevani on ainoa ihminen, jonka kanssa otan yhteen ihan kunnolla huutamalla. Mutta kyllä me myös nauretaan: en usko nauravani kenenkään muun kanssa yhtä vapautuneesti ja yhtä monille asioille. Siskossa on se hyvä puoli, että hänen kanssaan ei tarvitse teeskennellä. Hän pitää minusta juuri sellaisena kuin olen, vaikka en yhtään yritä olla parempi, kauniimpi, fiksumpi, laihempi, kohteliaampi, hillitympi tai mitään muutakaan, mihin usein alan pyrkiä ystävieni seurassa. Sisko kun raukkaparka ei pääse minusta eroon, riideltiin miten paljon tahansa, hänen on pakko sietää minua juuri tällaisena.

Ja siskoni on toinen puolikkaani, sydänystäväni, sielunkumppanini. Tähteni, valoni, onneni ja iloni. Ärsyttävä, naurettava, viisas, kaunis ja sydämeltään puhdasta kultaa oleva siskoni.