Vieläkin täristää selkäpiitä, kun muistan sunnuntai-illan. Megakonsertit ovat minulle sen verran harvinaista herkkua, että ne jättävät aina jäljen - varsinkin, kun nyt Kulttuuritalon lavalla oli Kent.

Olin ystäväni kanssa istumapaikoilla, mikä oli hyvä juttu kokonaisuuden kannalta. Vaikka mieli paloi tanssimaan, kun tuli vaikka Ingenting tai Musik non stop, niin pahassa flunssassa olisin vain ahdistunut väkijoukon keskellä. Istumapaikoilla sain istua rauhassa välillä ja nojata penkkiini, kun tuntui ilma loppuvan. Hiukan kyllä jäi jurppimaan istuvan yleisön laimeus: suuri osa porukasta ei yhtynyt mihinkään tunnelmointiin, istui vain kuin lahnat ja tuijottivat eteensä. Eivätkö he osaa heittäytyä musiikkiin? Vai eikö heitä kiinnosta? Vasta kahden encoren aikana ihmiset nousivat seisomaan, silloinkin vain vähemmistö. Varsinaiset bileet olivat seisomapaikoilla.

Mutta itse Kent: Jocke Berg laihtuneena (elämäntaparemontti, kuulema), uuden levyn kappaleet ekaa kertaa lavalla, odotus hillitöntä. Alkukankeuden jälkeen tutut kentimäiset maneerit löytyivät ja livemusiikki osoitti jälleen voimansa. En ole ihan hirveästi innostunut uudesta levystä (Ingenting ja Columbus poikkeuksina), mutta livenä se soi hyvin. Musik non stop toi niin paljon muistoja mieleen, että huomasin itkeväni (oi nuoruus, oi Turku, muistatko sen ajan, LB?) ja 747 nosti minut ilmaan - voiko mikään musiikki olla parempaa? Sen jälkeen en olisi kaivannut enää mitään, mutta Kent tiesi paremmin: Mannen i den vita hatten oli täydellinen lopetusbiisi. "Vi ska alla en gång dö..."

HS:n lyhyt ja vähemmän tunteikas arvio täällä.

Kiitos Kent! Kiitos keikkaseura! Kiitos sisko! Kiitos sinä, joka järjestit liput!