Joulupukki osui hyvin oikeaan tuodessaan tänä jouluna minulle lahjaksi kääntäjä, kirjailija ja maailmanmatkaaja Kyllikki Villan sota-ajan kirjekokoelman Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944. (Like 2007, 1.p. 2006). Kerrottakoon niille lukijoille, jotka eivät sitä tiedä/muista, että tein viime vuonna graduni isovanhempieni jatkosodan aikaisesta kirjeenvaihdosta. Sota-ajan kirjeenvaihto on siis hyvin vahvasti omaa alaani ja  minua edelleen kovasti kiinnostavaa materiaalia.

Myös sota-ajan kirjeiden sisällöt vaihtelivat sen mukaan, kenelle kirjoitettiin. Minun aineistonani olleet kirjeet olivat nuoren avioparin rakkauskirjeitä, joissa välillä annettiin ohjeita maatilan hoitamiseen. Tyttö sodassa on kokoelma nuoren kenttälotan ja hänen äitinsä kirjeitä. Välissä on myös katkelmia Kyllikki Villan päiväkirjasta samalta ajalta. Suurin osa kirjeistä on tyttären käsialaa, sillä äiti oli ilmeisesti kiireisempi eikä ehtinyt kirjoittaa yhtä usein. Kirja on aika laaja ja sen vuoksi välillä raskas lukea. Silti tämäkin on toimitettu versio, eikä koko säilynyttä kirjeenvaihtoa ole julkaistu.

Kyllikki Villan ääni sodanaikaisena nuorena tyttönä nousee kirjasta esiin vahvana. Toisaalta kirjeet ovat kypsiä ja pikkuvanhan kuuloisia, toisaalta taas lapsellisia ja ihmeen viattomia 18-vuotiaasta 21-vuotiaaksi kasvavan nuoren naisen kirjoittamiksi. Kehityskaari on kuitenkin selvä: sodan aikana ylimääräinen humputtelu vähenee ja kirjeiden Tipu (Kyllikin lempinimi) kasvaa aikuiseksi. Kehitys on niin silmiinpistävä, että tulee mieleen, että sitä on saatettu myös kirjaa toimitettaessa korostaa.

Kirja kertoo myös sen, ettei sota ollut pelkästään dramaattisia tapahtumia, vaan suurimmaksi osaksi vain arjen elämistä vaikeutuneissa olosuhteissa. Jatkuvan ruoka- ja pyykkipakettien lähettely osoittaa, kuinka hurjan tärkeä osa kotirintaman suorittamalla huollolla oli sodasta selviytymisessä. Tipun kirjeissä tai päiväkirjassa ei paljoa pohdita sodan merkitystä tai mahdollista voittoa tai tappiota, vaan lotan arki täyttyy työvuoroista, ruokajutuista ja jatkuvasta "säkättämisestä" eli flirttaamisesta upseerien kanssa. Nuorten lottatyttöjen alati nosteessa oleva upseerien ihailu tuo väistämättä mieleen Linnan piikittelyt siitä, kuinka tavallinen sotamies tai aliupseeri häviää kilpailun lotan suosiosta aina, kun upseeri ilmaantuu paikalle.

Ihania ovat myös ne kohdat kirjeissä, joissa Kyllikki Villa osoittaa lottaihanteen olleen kaukana kenttälotan arkipäivästä. Sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla aina kengät jalassa, mutta jos ei ollut kenkiä niin kitit säännöistä. Ja voi miten nauratti nämä nuoren tytön kommentit:

15.12.1942
Eilen oli "lottailta Kanttiinilla. Yhteyslotta, muuan toinen tantta ja kaikki laivueen lotat. Kaksi ensinmainittua ihan nuoria ihmisiä, mutta voi, tanttoja silti! Eivätkö lotat voi järjestää yhtään iltaa, joissa olisi tosiaan hauska ohjelma eikä iänkaikkista asioitten vatkaamista ja venyttämistä? Lauantai-iltana olimme laivueen pikkujouluissa, nauroimme puolitoista tuntia ihan ulvoen ja lähdimme oikein hyväntuulisina ja virkistyneinä pois. - -

15.6.1943
- - Lottaillassa saarnattiin moraalia ja syötettiin kamalan ummehtuneen makuista pullaa. Hirveitä tilaisuuksia.

Kirjeiden lottatyttö on myös idealisti omassa maailmassaan. Hän on ollut 5-vuotiaasta asti lottatyttö, aluksi pikkulotissa tietenkin, ja se leimaa hänen ajatteluaan. Kyllikki Villa on ollut aikansa lapsi: hän kirjoittaa vapaasta Karjalasta, Vienan maisemien ihanuudesta ja Suur-Suomihaaveista. Luonnon ylistäminen oleellisena osana suomalaisuutta oli osa tuon ajan kasvatuspuhetta. Tappio sodassa, Karjalan menettäminen ja Lotta Svärdin lakkauttaminen oli nuorelle rintamalotalle kova paikka.

Minun kirjani on pokkariversio, jossa ei ole kuvaliitettä. Käyn kyllä katsomassa ne joskus jossain, sillä kuvat varmasti auttaisivat pysymään kärryillä nimien paljoudessa. Valtavat määrät lempinimiä, koko ajan vaihtuvat lottatoverit ja ihastuneet upseerit menevät välillä sekaisin.

Haluaisin kirjoittaa tästä vielä paljon, mutta monet ajatuksistani ovat oikeastaan puettu paremmin sanoiksi Helsingin Sanomien arvostelussa. Kannattaa lukea.