Ihan kuin asiat kiertäisivät. Lähdin vuosi sitten joululomalle melko samanlaisissa tunnelmissa kuin nyt: jonkin aikaa ilmassa ollut hermostuminen on taka-alalla ja hyvät uutiset tekevät kovasti joulumielelle.

Eilinen oli aikamoinen aaltopäivä: iltapäivän itkin erästä työpaikkaa, jota en saanut (ja josta en kirjoittanut tänne mitään koska se oli niin epävarmaa eikä tuntunut oikealta kirjoittaa siitä). Se tähti, jota niin kovasti olin seuraamassa vielä alkusyksystä, tuntui nyt olevan kovasti harmaa ja tuikkimaton. En enää tiennyt, mitä oikeastaan halusin tehdä elämälläni, miksi oikeastaan olen täällä ja manasin omaa riittämättömyyttäni. Oma huonous nosti vähän sisuakin (Vielä minä näytän!), mutta se oli enemmänkin keino voittaa itku.

Nuhjuinen iltapäivä muuttui itkuksi jälleen kun tulin illalla kotiin, tosin tällä kertaa ne olivat ilon kyyneliä. Olin saanut kirjeen yliopiston kirjastolta: minulle on myönnetty työhuone tammikuusta elokuuhun! Juhlaa! Ilman työhuonetta olisi tutkimuksen käynnistäminen ollut paljon vaikeampaa, mutta nyt minulla on erinomainen tilaisuus alkaa ihan oikeasti töihin tammikuussa. Sen kirjeen äärellä kirkastui tähteni taas: tätä minä haluan tehdä, tässä on minun alppipolkuni, vaikkakin aika kuoppainen ja välillä tunnen itseni liian kömpelöksi sillä kävelemään. Mutta näin sen kuitenkin kuului mennä. Enää se menetetty työtilaisuus ei tunnu maailmanlopulta, sillä jatko-opintojani minä oikeasti haluan tehdä, ja oikeasti haluan olla Jyväskylässä, ainakin juuri nyt.

Niinpä tänään en käynytkään lukusalissa torkkumassa kirjan päällä, vaan lounastin laitoksen väen seurassa ja pyörin kaupungilla ystäväni kanssa. Aloitin joululoman onnellisena. Joulutunnelma huipentui Taulumäelle Kauneimpiin joululauluihin. Lauloin sydämeni kyllyydestä rakkaita joululauluja ja olin kiitollinen siitä, mitä minulla on. Asiat ovat nyt oikein.

Huomenna lähden maalle kotikotiin.