Minulla on jo jonkin aikaa, siis vähintään vuoden verran, ollut kova kissakuume. Kotonakotona käydessä hellin perheen kissaa niin paljon kuin vain pystyn, ennen kuin siitä irtoavat karvat menevät suuhun ja silmiin. En kyllästy kissan kehräämiseen enkä väsy katselemaan sen liikkeitä.

Meillä on ollut kissa tai kissoja niin kauan kuin muistan. Ne ovat vaihtuneet tiheään tahtiin, sellaista kissatodellisuus on maalla, ikävä kyllä. Nykyinen Kissamme (huomatkaa nimeämisen nerokkuus! Oli Kissalla joku oikeakin nimi, mutta käyttönimi on joko Piuka tai Kissa) on ylivoimaisesti pitkäikäisin. Laskin sen olevan 9 ja ½ vuotta vanha, suorastaan eläkeläinen meidän talossamme siis. Nyt minua huolettaa, sillä Kissa ei ole terve. Tiedän sen, mutta en osaa auttaa. Onneksi sillä ei ole kipuja, senkin näkisin varmasti, mutta huomaan sen terveydessä olevan häikkää.

Lemmikintuskani ei ole uutta. Opiskeluaikanani haaveilin välillä akvaariosta, sitten pienistä kaneista. Ehkä sieluni ajattelee, että lemmikki täyttäisi sen yksinäisyyden aukon, jota en oikeasti myönnä olevan olemassa lainkaan. Olisihan se kivaa, että olisi joku, jolle jutella iltaisin, tai joka odottaisi kotona. Olen hyvin, hyvin onnellinen yksin, mutta kissa seurana olisi mahtavaa.

Piuka eli Kissa. Neiti melkein 10-vee.

Siis minullahan on lemmikki. Omistan koiran. Se vain ei asu minun kanssani, vaan kotonakotona. Sekä koirasta että kissasta olen laittanut tänne kuvia aiemminkin. Mutta koirakuumeeni kesti vain joitakin vuosia, enää en uskaltaisi ottaa vastuuta niin vaativasta eläimestä. Kissa olisi helpompi, sillä en päästäisi sitä kaupunkialueella ulos. Sisäkissa, kokonaan. Niin pahalta kuin sen maalla kasvaneena minusta tuntuukin, tiedän että kissa voi olla ihan tyytyväinen niinkin.

Olen miettinyt kissanhankintani jo valmiiksi: ei nyt, ei tähän pikkukomeroon jossa asun, vaan seuraavaan tilavampaan asuntoon sitten joskus kun on rahaa sellaiseen muuttaa. Ja kissani haen jostain kissoja pelastavasta paikasta, kotonakotona on ollut kissa sellaisesta joskus. Saan kauniin maatiaiskissan (kauneimpia!), joka on leikattu ja rokotettu, ja jonka elämän parhaassa tapauksessa pelastan (pyhimyskaari kaupanpäälle). Kissanäyttelyt eivät kiinnosta tippaakaan, joten miksi hankkisin rotukissan? Ovathan ne kauniita, kyllä, mutta minun tarkoituksiini riittää ihan taviskatti. Se olisi kotona, hoitaisin sitä hyvin ja rakkaudella, ja kiitoksena siitä se kehräisi iltaisin.