Luin aamulla tosi hyvää ja haastavaa kirjaa kirjastolla. Muistitietotutkimus on sen nimi (toim. Outi Fingerroos et.al. Outi on vs. yliassarina meidän laitoksella vuoden verran). Jaksoin lukea vain pari artikkelia, sillä kiinnostavuudestaan huolimatta lukeminen oli raskasta, kun koko ajan oli olo, ettei yhtään lausetta ole varaa missata, vaan ihan kaikki pitäisi muistaa ja ennen kaikkea ymmärtää, jotta voisin olla joskus jatko-opiskelija... Välillä tunnen itseni aavistuksen epäkypsäksi ja ihan liian nuoreksi ja lahjattomaksi, kun en osaa näitä metodologisia ja teoreettisia juttuja kovinkaan hyvin.

Lukemisesta tuli kuitenkin hyvä mieli, sainpahan jotain aikaiseksi, jotain oikeasti hyödyllistä. Iltapäivällä tämä positiivinen tunnelma sitten laski. Alamäki alkoi siitä, kun tavoittelimme erästä JY:n hallinnon henkilöä turhaan koko päivän sekä huoneestaan että puhelimitse. Toivottavasti saan hänet kiinni huomenna. Suurimman harmituksen aiheutti kuitenkin eräs sivulause eräässä sähköpostissa, josta kävi ilmi, että sanan yhteistyö merkitys on hieman toisenlainen eri järjestöissä. Ei siinä mitään, mutta kun pj:na minun pitää edustaa järjestöä niin hyvässä kuin pahassa, joten selvitän myös tämän asian. Minun pitää siis lähettää ikävä sähköposti tänään ja inhoan sellaista. Haluan olla rakentava, mutta osaan niin kovin helposti olla väärän sävyinen sähköpostissa. Tätä pyörittelin päässäni ja jätin lukemisen sikseen. Harmitti liikaa, en voinut keskittyä mihinkään.

Mutta totuus löytyi jälleen kaupunginkirjastosta: "Viisaat, vanhat kirjat, jotka ovat ikuisemmat omaa pientä elämääni." Ikävä, hiostava ahdistus helpottui sillä hetkellä, kun näin kirjaston hyllyssä Cornelia Funken Musteloitsun, siis jatko-osan Mustesydämeen, jonka luin vähän aikaa sitten. Luulin, ettei sitä vielä ole tuolla, mutta niinpä vain osui eteen! Lainasin pari muutakin tiiliskiven kokoista fantasiakirjaa ja pyöräilin kotiin ahdistuksen unohtaneena. Kirjat auttavat, ne auttavat aina. Viimeinen silaus onnen tunteelle oli kotona odottanut kirje siskolta. Kirjeen saaminen on kaikkein parasta, kirjeen saatuani en voi olla kovin onneton ja ahdistunut.

Niinpä uskon, että nämä järjestöjututkin ratkeavat jotenkin. Kirjoitan sähköpostin ja lähetän sen, huomenna aamulla soitan taas sille eräälle miehelle ja saan varmaankin hänet langan päähän - ja jos en saa, niin se asia ei ole tulipalokiireinen. Tämä ikävä sähköposti pitää hoitaa nyt, mutta siihen en laita montaa minuuttia. Sitten teen pikkuruisen lettutaikinan ja paistan muutaman letun itselleni, samalla lukaisen loppuun kesken olevan Paulo Coelhon ja sitten, päivän loppunosteeksi, avaan Musteloitsun ja unohdan, että mitään hankaluuksia olikaan.

Edit. puolen tunnin kuluttua. Heh, sillä aikaa kun kirjoitin ylläolevaa blogitekstiä, oli sähköpostiini tullut tiedotus, joka poisti kokonaan tarpeen kirjoittaa sitä ikävää sähköpostia. Tai viesti minun piti vieläkin laittaa, mutta ei enää tippaakaan ikävässä sävyssä. Onneksi en hätiköinyt! Voi miten kivaa, että asiat selviävät aina jotenkin ja yleensä hyvässä hengessä, harvoin tarvitsee ihan oikeasti riidellä.