Yleensä minä pidän syntymäpäivistä, niin muiden kuin omistanikin. Viime päivinä ajatus omista synttäreistä on kuitenkin aiheuttanut lähinnä tympeää tunnetta: voi ei, en jaksa, samat vitsit, tyhjä tunne. Minun ei ole tehnyt yhtään mieli juhlia. Huomenna on ainejärjestön fuksiaiset, nostan siellä salaa yhden maljan itselleni... Tai sitten en. 26 ikävuodessa ei minusta ole mitään erityisen hohdokasta.

Olo muuttui kuitenkin, kun luin mitä siskoni puuhaa. Senkin hömppä! Ylipäätään parasta kaikissa syntymäpäivissäni on aina ollut se hetki, kun saan avata häneltä saamani lahjan - vähän niin kuin joululahjoissa, ei muilla väliä mutta siskoni on paras lahjojenantaja. Eihän tämän ikäisenä enää pitäisi olla näin iloinen lahjoista, mutta siskoltani saamat on eri juttu. Ne ovat odottamisen arvoisia. Ja nyt minua harmittaa, että joudun lähtemään yliopistolle, enkä voi odottaa täällä postinjakajaa.

Paketin avaamisen jälkeen alan kiemurrella kurjuudesta, sillä omat lahjani hänelle eivät ikinä vedä vertoja itse saamilleni, enkä oikein enää ehdi asialle mitään tehdä, sillä siskon synttärilahja pitää saada postiin huomenna.

Kuten hän huomautti, tänä vuonna on numerologisesti maaginen tasavuosi: minä täytän 26 vuotta 26. päivä ja hän 28 vuotta 28. päivä. Jännää.

Ehkä minä vähitellen pääsen synttärifiilikseen. Poljen yliopistolle nätissä hameessa ja hyräilen "Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan..." Tai sitten en hyräile, mutta koetan muistaa, että kävi tänään mitä tahansa, niin kotona odottaa siskoni paketti, joka tekee kurjastakin päivästä syntymäpäivän.

Ehkäpä 26. päivä syyskuuta ei olekaan masentava päivä. Ehkäpä tapaaminen professorini kanssa ei ole masennusisku vaan ylös- ja eteenpäin kannustava. Ehkä onnistun olemaan kirjastolla ahkera tänään, ehkä kaikki menee hyvin.

Ulkona taitaa paistaa aurinko.