Minä sitten tykkään näistä. Siis Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoista. Taivaalta pudonnut eläintarha (2008) on novellikokoelma, johon kirjailija on työstänyt uudelleen joukon vanhoja novellejaan ja kirjoittanut pari uutta. Joululomalla luin pari vuotta sitten ilmestyneen romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta ja ihastuin kovasti.

Jotenkin novellikokoelmasta huomaa, että se on alunperin kirjoitettu ennen Lumikkoa. Minusta kokoelman novellit ovat lähempänä scifiä kuin Jääskeläisen reaalifantasiaa, jota Lumikko edustaa. Sehän ei tietystikään haittaa, sillä Taivaalta pudonneen eläintarhan novellit ovat teräviä ja mielikuvitusta täynnä - miksi siis lokeroida ja kategorisoida! Pidin tästä novellikokoelmasta paljon, mutta kyllä Lumikko ja yhdeksän muuta oli silti minusta vielä parempi. Se johtuu myös siitä, että olen lukenut melko vähän novelleja, joten laji on vieraampi.

Kokoelman loppuhuipennuksena toiminut niminovelli Taivaalta pudonnut eläintarha jäi mieleen tositosi hienona, mutta suosikkejani olivat myös Missä junat kääntyvät sekä huikea Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1. Kun olin saanut kirjastosta jonottamisen jälkeen oman lainakappaleeni, avasin sen bussissa ja Esipuhe sai minut virnuilemaan niin leveästi, että harvoin niin aurinkoisesti tulee Jyväskylän liikenteen masentavissa busseissa hymyiltyä. Alla pinnan Toiseus piilee nauratti minua myös aika tavalla, sillä sen visio humanismin hallitsemasta maailmasta oli humanistilukijalle jokseenkin koominen, vaikkakin myös järkyttävä ja puistattava.

Eilen olin Jyväskylän kaupunginkirjastolla kirjailijaillassa, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen oli haastateltavana. Mietin jälkeenpäin, että kevyt, hyväntuulinen jännitys, jonka vallassa koko päivän odotin tilaisuutta, johtui varmaankin siitä, että koska itse en osaa kirjoittaa, olen nostanut kaikki kirjailijat jonkinlaiselle jalustalle. Kirjailijathan ovat lähes puolijumalia minulle, joten kaikki tällaiset tapaamiset ovat aina hauskalla tavalla jänniä.

Pasi Ilmari Jääskeläinen osoittautui niin tavikseksi, että kirjailijoiden puolijumaluus-asetelmani joutui koetukselle. Tiesin hänen kyllä olevan entisessä lukiossani äidinkielenopettajana, mutta vasta kun kuulin hänen kertovan siitä, meni asia perille. Kaksi todella hienoa kirjaa kirjoittanut mies on siis opettaja ja perheenisä, jolla on matalampi ääni kuin olin kuvien perusteella odottanut, ystävällinen hymy ja hyvä huumorintaju (tai sitten kiero mieleni vain löysi jutuista hauskoja pätkiä, sillä olin aika usein taas ainoa, joka nauroi, kivaa,  tätä sen on ollut lukiosta asti, tilanteet ja ihmiset naurattavat minua vaikka kukaan muu ei näe mitään huvittavaa missään). Yleisö oli paljon vanhempaa kuin olin odottanut. Luulin, että paikalle olisivat tulleet kaikki Jääskeläisen oppilaat Lyseosta, mutta eipä näkynyt. Tosin en tiedä olisinko itsekään mennyt lukioaikana kuuntelemaan opettajaani illalla, eiköhän päivätyö riitä. Tosin en kyllä tiedä mitä olisin tehnyt, jos äidinkielenopettajani olisi ollut kirjailija, jonka kirjoja olisin lukenut ja vieläpä pitänyt niistä näin paljon.

Blogissaan Jääskeläinen kirjoittaa, että tuli puhuneeksi kirjailijaillassa myös asioita, joita ei itsekään jälkeenpäin tajunnut - ei kuulema ollut terävimmillään. Noh, ihan hyvin se minusta meni, ja kyllä ääni kuului kohtalaisen hyvin ilman mikrofoniakin - yleisö istui niin hiljaa, että neulankin putoamisen olisi kuullut.