Tänään tein ensimmäisen virallisen oman haastatteluni. Ensimmäinen haastatteluni oli museologiaan, mutta se oli jotenkin epävirallisen oloinen, ja meitä oli kolme henkeä haastattelemassa. Tänään sen sijaan tein ensimmäisen haastikseni etnologiatietelijänä.

Kuten ehkä tiedätte, etnologiatieteiden (etnologian, folkloristiikan ja kulttuuriantropologian) keskeisiä metodeja ovat kenttätyöt, lähinnä haastattelut ja havainnointi. Tieteenalalle on tyypillistä luoda tutkimusaineisto itse keräämällä se kentältä. Siksi opintoihimme kuuluu kurssi nimeltä kenttätyön perusteet. Tälle kurssille teemme sekä haastattelu- että havainnointiharjoituksen. Olen valinnut molempien harjoitusteni kohteeksi Jyväskylän kaupunginteatterin, vähän eri näkökulmista vain. Haastattelussa selvitin, millainen systeemi järjestää teatterin väliaikatarjoilut. Sen takana on nimittäin yhdistys, Teatteriminnat ry, mikä on minusta aika mielenkiintoista. Opin tänään paljon uusia asioita, siis muutakin kuin nauhurin käyttöä.

Haastattelu jännitti minua vähän etukäteen, mutta jännitys unohtui yllättävän nopeasti. Se oli paljolti myös informanttini ansiota, sillä hän oli loistava haastateltava: pysyi asiassa lavertelematta turhia, mutta vastasi kuitenkin monisanaisesti niin, ettei minun tarvinnut lypsää joka tietoa. Häntä ehkä hiukan jännitti outo tilanne ja pöydällä oleva nauhuri, mutta se on aika tavallista. Itsestänikin on outoa jutella niin, että kaikki tallentuu. Kun haastattelu lähti kulkemaan, se sujui kuin rasvattu. Suorastaan yllätyin, miten hyvin se sujuikin. Informanttini tuntui lopulta olevan mielissään kiinnostuksestani aiheeseen ja antoi minulle yhdistyksestä kertovan kirjan lahjaksi. Tunsin todella olevani tervetullut, enkä tuntenut häirinneeni hänen työpäiväänsä.

Jonain päivänä vastaani varmasti tulee epäonnistunutkin haastattelu, mutta olipa kivaa, että ensimmäiseni oli näin positiivinen kokemus.