Minä sitten luin sen, viimeinkin. Eilen illalla en malttanut laskea käsistäni, ennen kuin sain sen loppuun. Potter tuli uniin, nukuin siinä maailmassa ja tänään olen sitten hautonut mielessäni parhaiten mieleenjääneitä kohtia. Tämä on ensipurkaus, mutta epäilen, etten voi olla kirjoittamatta Potterista myös myöhemmin. Se on niin tärkeä, niin pitkäaikainen juttu, että sen voisi hylätä nopeasti.

Luin ensimmäisen Potterini vuonna 2000. Olen elänyt kirjasarjan kanssa seitsemän vuotta, ja nyt se on ohi. Erään ystäväni kanssa puhuimme juuri tästä tyhjyyden tunteesta: mitä me nyt odotamme, kun ei enää ole Potteria? Toki odotan suomennoksen ilmestymistä, eikä Potter katoa minnekään, siksihän olen ne hyllyyni hankkinut. Mutta tämä tarina on nyt selvitetty, lopussa. Voi Harry!

Olen vielä vähän liian verillä voidakseni arivoida kirjaa kovinkaan kriittisesti, mutta ehkäpä sille ei ole tarvettakaan. Jo ensimmäisen sata sivua luettuani olin itkenyt posket märiksi ja nauranut ääneen niin että pelkäsin kämppikseni heräävän. Kirja ei voi olla huono, jos se herättää minut eloon noin voimakkaasti.

Viimeinen osa veti mielenkiintoisesti lankoja yhteen kaikista edellisistä kuudesta kirjasta. Kunhan suomennos ilmestyy ja maltan lukea vähän hitaammin, selviävät nämä viittaukset vielä paremmin. Siksi ajattelinkin kerrata koko sarjan vähän ennen kuin suomennos tulee. Kokonaisuus hahmottuu silloin paremmin.

Seuraavaksi alan puhua kirjasta ja sen tarinasta niin suoraan, että jos et ole Pottereita lukenut, et varmastikaan ymmärrä puoliakaan, ja jos haluat sen vielä joskus lukea, niin älä jatka tästä eteenpäin. Minä spoilaan ja rankasti, varomatta tippaakaan.

Ensimmäiseltä lukukerralta minulle jäi mieleen erityisesti nämä kohdat:

- Kalkaroksen viimeinen toive: katsoa Harrya silmiin, koska ne olivat Lilyn silmät. Kalkaroksen liikuttava suojelius, Voldemortin erehdys olla erottamatta rakkautta ja himoa, jolloin hän menetti Kalkaroksen uskollisuuden. Tätä juonenkäännettä on valmisteltu ensimmäisestä osasta asti, mutta se onnistui yllättämään.

- Luna Lovegoodin huone kotona. Yksinäinen, erikoinen tyttöparka, joka oli saanut ehkä ensimmäiset oikeat ystävänsä DA:ssa, ja koristanut siksi huoneensä seinät Nevillen, Hermionen, Ronin ja Harryn kuvilla, joita yhdisti sana Friends.

- Molly Weaslyn rooli pysyi äitihahmona loppuun asti. Viimeisessä taistelussa hän puolusti nimenomaan lapsiaan Bellatrixia vastaan, äitiydestään hän sai voimaa. Aika kliseistä, minusta.

- Harryn ja Voldemortin viimeinen taistelu oli minusta hyvin kirjoitettu, King's Cross -kohtaus taas ehkä hiukan kömpelö tapa saada viimeiset ohjeet isolta D:lta. Brittiläistä häveliäisyyttä se, että Harrysta oli kiusallista olla alasti, vaikka oli kuollut. :)

- Viimeinen osa jatkoi minusta sitä teemaa, mikä on kolahtanut minuun sarjan alusta asti. Vielä epilogissakin se tuli esiin: meitä ei tee se, mistä tulemme tai mitä osaamme, vaan meidän valintamme. Se, millaisia valintoja teemme, ratkaisee meidän roolimme, meidän tupamme Tylypahkassa. Lajitteluhattukin antaa valinnanmahdollisuuden. Meidän valintamme tekevät meidät.

- Albus Severus sai viimeiset pisteet minulta - aito huoli Lajitteluhatun ankaruudesta ja hurja jännitys Tylypahkaan mennessä liikuttivat niin että itkin taas.

- Olisin halunnut tietää, mitä kenestäkin tuli isona. Tuliko Hermionesta Tylypahkan rehtori? Vai kotiäiti? Entä Harry? Pystyikö Harry elämään aikuisena ilman terapiaa noin rankan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen?