Kävin heinäkuussa ystävättäreni lapsen, Pikkutytön kanssa Korteniemen perinnetilalla Tammelassa. Kaupunkilaiselle 6-vuotiaalle paikka oli tietysti elämys ennen kaikkea eläinten vuoksi: kanoja, hevosia, lampaita, lehmiä... Tyttö oli innoissaan.

Tämä kuva kertoo kuitenkin päivän huippuhetkestä riihessä. Korteniemessä oli riihi, joka oli olkia puolillaan. Pikkutyttö katsoi minua ihmeissään, kun kiipesin edeltä hämärään riiheen olkien sekaan. Varovasti hän tuli perässä ja ryömi olkikasassa epäuskoinen ilme kasvoillaan: voiko näin tehdä? Kun hän tuli lähemmäs minua, kummarruin hitaasti ja tönäisin hänet selälleen olkiin. Silloin hän ymmärsi olkikasassa leikkimisen ihanuuden ja nauroi. Se nauru oli kyllä kauneinta musiikkia mitä maailmassa on, kuin keijujen siipien soittoa! Vilpitön, täydellisen yllättynyt ja onnesta ihastunut ilon tyrske, ei tippaakaan teennäisyyttä mukana vaan lapsen onnea helisevä nauru. Muistan sen ehdottomasti yhtenä kesän parhaista hetkistä, kauneimmista musiikeista.

Kun heinäkasassa kieriminen kuitenkin oli pakko jossain vaiheessa lopettaa, olisi Pikkutyttö halunnut viedä nyrkillisen olkia kotiinsa. Muistoksi, kuulema. Kun jälkeenpäin katsoimme Melukylän lapsia yhdessä ja siinä Riitta, Anna ja Liisa nukkuivat heinäkasassa, oli se helpompi ymmärtää. Maalla kasvaneen aikuisen on välillä vaikea tajuta, etteivät heinäkasan kaltaiset käsitteet ole itsestään selviä.