Luettu ja sillä selvä. Heippa vaan Harrylle! Tai ei sentään, jääväthän kirjat hyllyyn (oi omistamisen iloa: sarja on kaunis rivistö kirjahyllyssäni) ja maailmaan voi palata koska tahansa. Varmasti palaankin, mutta koskaan enää en voi avata uutta Potter-seikkailua ensimmäistä kertaa - ja ne ensimmäiset lukemiset ovat olleet aina kaikkein suurimpia elämyksiä. Varsinkin sarjan parhaat osat, kuten Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari, ovat kyllä tarjonneet uusia kerroksia jokaisella lukukerralla, mutta ensimmäistä kertaa lukiessani olen aina nauranut ja itkenyt eniten, tuntenut voimakkaimmin. Ehkäpä siksi en nyt ahmaissut kirjaa niin kuin yleensä Potterit, vaan säästelin siihen tarttumista (kokonaisen perjantain kirja oli työpöydälläni, enkä silti aloittanut lukemaan!) ja hidastelin, en lukenut koko yötä vaan nautiskellen huumorista ja surusta.

Luettuani Deathly Hallows'in syksyllä suunnittelin lukevani koko sarjan ennen viimeisen osan suomennoksen ilmestymistä. Noh, enpä ehtinyt lukea, mutta toisaalta se ei haittaa. Nyt koko sarjan kertaaminen on vielä edessä, ja sen odottaminen on ilo. Sillä uskon vakaasti, että sarja kannattaa lukea kokonaisuutena, että sen hahmottaa paremmin. Kuoleman varjelukset on ennen kaikkea kirjasarjan päätösosa, ei niinkään itsenäinen romaani, ja sellaisena se pitää minusta lukeakin.

Olen edelleen samaa mieltä kuin aiemmin joistakin parhaista oivalluksista. Enkä tarkoita niillä nyt erinomaisuutta kirjallisuuden kannalta, vaan nämä jutut jäivät minulle mieleen hyvinä yksityiskohtina. Edelleen minua liikutti Lunan huone, jonne hän oli maalannut Harryn, Ronin, Hermionen, Nevillen ja itsensä kuvat, joita sitoi sana ystävyys - Luna on omalaatuinen lapsi, joka on tottunut olemaan yksin, eivätkä toiset ehkä arvanneetkaan miten paljon he merkitsivät tytölle. Jotenkin olisin toivonut Lunan hahmosta enemmänkin, vähän syvemmin käsitellyn. Luna on rohkeuden perikuva pysyessään omana itsenään, vaikka on tottunut kiusaamiseen ja muiden hyljeksintään.

Suomennos auttoi ymmärtämään paremmin loppuratkaisua, ristiin menneitä taikoja ja niiden toisiaan kumoavia ominaisuuksia. Vähänhän se oli välillä hankalan tuntuista, mutta loppuratkaisullaan Rowling pääsi korostamaan rakkauden sanomaansa. King's Cross-kohtaus oli edelleen lähinnä huvittavan yksinkertainen ja epäoriginaali ratkaisu saada selityksiä, se lähinnä huvitti. Pidin Mollyn ja Bellatrixin taistelusta, joka osoitti Mollyn voiman. Tähän astihan hän on ollut hössöttävä kotiäiti, mutta nyt vasta annettiin ymmärtää, että hän oli erinomainen noita myös taistelussa eikä siis vain killan kokkaava jäsen. Silti hänen voimansa tulee äitiydestä, ja mahtava voima se onkin, ei mikään nössöilyteema. Niin kliseinen kuin lopun epilogi olikin, minä pidin edelleen Albus Severuksesta, ja minua liikutti hänen huolensa väärään tupaan joutumisesta, josta Harry sai häntä lohduttaa. Viesti oli jälleen selvä: meitä ei tee se mistä me olemme kotoisin, minkä näköisiä olemme, ketä vanhempamme olivat, kuinka rikkaita olemme tai muut sellaiset asiat; meidän valintamme tekevät meistä sen, mitä olemme. Lajitteluhattu kuuntelee kyllä, kohtaloonsa voi itse vaikuttaa valitsemalla tekonsa.

Kirjasta ja kirjasarjasta riittää luettavaa, mitäpä minä enempää kirjoitan. Esimerkiksi HS on tehnyt laajan juttusarjan nettiin viimeisen osan ympäriltä.